Instagram
Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Isonnevantie 8
00320 Helsinki
Kanslia puh. (09) 4774 180
syk@syk.fi
Kartta
Kalevalan luontomotiivit
27.04.2015

 

9b ja 9c tutkivat Kalevalan luontomotiiveja: eläinten ja kasvien esiintymistä Kalevalan tarinoissa sekä niiden symboliikkaa. 9c rakensi töistä näyttelyn kirjastoon.

 

Ahdasmielisyyden murtamat mielet
24.04.2015
 
Pikku-Finlandia voittajaessee 2015
 
Emilia Laine
 
 
Ahdasmielisyyden murtamat mielet
 
“Mies hätkähtää. Hän katsoo yhteenliitettyjä käsiä ja vilkaisee sitten nopeasti ympärilleen. Puistossa ei ole ketään, sillä sade on ajanut ihmiset sisälle. Mies puristaa Onnin kättä.”
 
Harmaana marraskuisena aamupäivänä tuhansittain ihmisiä on kokoontunut Kansalaistorille jännittämään eduskunnan täysistunnon äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Muutaman tunnin odottelun jälkeen värikäs ihmismassa puhkeaa huutoihin. Itketään onnen kyyneleitä ja suudellaan toinen toisiaan. Kansalaisaloitteesta on kehkeytynyt suoranainen kansanliike, joka onnistuu vakuuttamaan vallanpitäjät muutoksen tarpeellisuudesta. Lakialoite on aikansa ilmiö, joka herättää kiivaita mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin ― aivan kuten kysymys naisten äänioikeudesta viime vuosisadan alussa.
 
Pohjoismaisen hyvinvoinnin tyyssijassa kasvaneiden, ikäisteni suomalaisnuorten on ehkä hankala kuvitella maatamme paikkana, jossa vielä viime vuosisadan puolivälissä suhtauduttiin epäluuloisesti itsenäisiin naisiin ja jossa homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu. Juuri näitä yhteiskunnallisia kipupisteitä käsittelee Tommi Kinnusen 1900-luvun Kuusamoon sijoittuva Neljäntienristeys (2014). Teos on ennen kaikkea kolmen sukupolven läpi kulkeva kuvaus suomalaisesta asenneilmastosta ja sen särkemistä ihmiskohtaloista. Kukin päähenkilö joutuu vuorollaan kärsimään pienen kyläyhteisön ennakkoluuloisesta ilmapiiristä, jossa myötätunnon osoittaminen valtavirrasta poikkeavia kohtaan jää lähes olemattomaksi. Kollektiiviseen tajuntaan on istutettu kovin kapeakatseinen ajatus siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää.
 
“Ei hän suostuisi kenenkään keittiöhengettäreksi, ei vaatteiden pesijäksi, ruoanvalmistajaksi. Hän oli itsellinen nainen. Palkkakätilö, arvostettu ja tahdottu.” Eletään vuotta 1904, kun Maria tekee jotain vallankumouksellista ― hän hankkii kylän ensimmäisenä naisena pyörän. Marian hakiessa pyörää Oulusta myyjä ajautuu selittelemään, miksi hän on ottanut vapauden tilata naisten mallin: ”Lisäksi rouvien pyörällä ei tarvitse näyttää pohkeita.” Tähän Helsingissä koulutettu neiti vastaakin haastavalla kysymyksellä: ”Ja niitäkö pitää peitellä?” Maria, joka itsenäisenä ja normit kyseenalaistavana naisena luo omanlaista elämäänsä pienessä Kuusamossa, on yhteisön outolintu. Kylän suurin talo ja yksin kasvatettu lapsi herättävät muissa kyläläisissä hämmästyksen sekaista epäluuloa, mutta kätilön ammattitaitoa kohtaan osoitettu arvostus helpottaa Marian asemaa yhteisössä.
 
Marian tarina näyttää, kuinka tuon ajan naisen ainoa tapa välttää aviomiehen holhoukseen alistuminen oli koulutus ja sitä seurannut itsenäinen ammatti. Kunnioituksesta huolimatta kätilö on jatkuvasti yhteisön silmätikkuna, ja esimerkiksi hänen naimattomuudelleen kaivataan jonkin sortin perustelua. Marian ja kylän apteekkarin vuosia jatkunut, hankalasti määriteltävä rakkaussuhde ja siitä seurannut avioton tytär ovat mehukkaita puheenaiheita pienellä paikkakunnalla. Etenkään apteekkarin siskot eivät katso hyvällä veljensä ja kätilön epämääräistä kanssakäymistä ja kohdistavat mielipahansa Mariaan: “Minä olen sanonut, ettei kätilön tule enää käydä tässä talossa äpäränsä kanssa!”
 
Nähtyään äitinsä valtavirrasta poikkeavien valintojen seuraukset haaveilee Marian tytär Lahja huomiota herättämättömästä perheidyllistä, johon kuuluvat huolehtiva aviomies ja suuri lapsikatras. Paradoksaalista onkin, kuinka toiveistaan huolimatta Lahja löytää itsensä monin tavoin oman äitinsä elämää muistuttavasta tilanteesta. Lahja tavoittelee vakituista työpaikkaa niin pankista kuin sairaalastakin, mutta ovi toisensa jälkeen sulkeutuu. Nuori nainen näkee hylkäyksen takana painavat, sanomattomat syyt: “Kun ei ollut uskossa. Kun oli lapsi, avioton vielä. Kun ei ollut miestä elättämässä. Lahja oli yrittänyt muuttua ja mukautua, liittynyt lottiin, istunut kirkossa ――.”
 
Toimiessaan harjoittelijana oululaisessa valokuvausliikkeessä Lahja tapaa Onnin, luonteeltaan poikkeuksellisen kiltin miehen. Onni, maailmaa nähnyt, komea ja supliikki hurmuri, kosii Lahjaa ensitapaamista seuraavana päivänä, ja jo pian juhlitaan häitä. Lahja iloitsee saatuaan elämässä pintapuolisesti haluamansa asiat, joiden avulla hän uskoo saavuttavansa normaalin ihmisen statuksen kyläläisten silmissä. Maailmanhistorian tapahtumat tempaavat kuitenkin mukaansa myös syrjäisen Kuusamon ― alkaa toinen maailmansota, Onni saa kutsun rintamalle ja naisväki lähtee evakkoon. Sodan viimeisessä näytöksessä saksalaiset polttavat kotitalon maan tasalle muun kylän mukana. Jälleenrakentamisen alkaessa perheen sisäinen dynamiikka on muuttunut peruuttamattomasti, kun rintamalta palannut Onni on entistä etäisempi ja karttaa rakkautta janoavan vaimonsa kosketusta. Omantunnontuskissaan Onni päättää rakentaa perheelleen kylän korkeimman talon, jotta voisi edes sillä tavalla osoittaa olevansa hyvä aviomies ja isä. Vähitellen idyllin takaa paljastuu katkeruuden ja epätoivon täyttämä perhe-elämä: “Ole edes mies ja lyö takaisin. Ole edes sillä lailla mies!” Lahjalle valkenee asioiden todellinen laita ― avioliitto on Onnille ennen kaikkea yritys toteuttaa pakkomielteinen toive, joka hallitsee ajatuksia vielä seitsemäntoista aviovuoden jälkeen: “Jos hän saisi edes hetken olla kuin muut ja kuulua toisten joukkoon. Ilman ulkopuolisuutta, ilman pelkoa ――“. Kotona Onnille on luontevaa olla lastensa kanssa, sillä silloin kukaan ei kuvittele hänen olevan muuta kuin perhettään rakastava isä.
 
“Avioliiton halventamisella ei näytä olevan enää mitään rajaa”, “En olisi uskonut, että joskus omaa heterouttaan joutuisi Suomessa puolustamaan”, “Mikseivät suvakit sitten suvaitse meidän näkemystä tästä asiasta?” Minulle, kuten myös merkittävälle osalle suomalaisista, tasa-arvoisen avioliittolain tukeminen on itsestäänselvyys. Tätä näkemystä puolustaa myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen artikla: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” Kun jokin asia tuntuu päivänselvältä, saattaa kyky ymmärtää vastapuolen argumentteja hämärtyä. Näin ollen kiinnostuin siitä, miten lakia vastustavat tahot puolustivat näkemystään. Internetin keskustelupalstoilta löysin maailman, joka oli täynnä ennakkoluuloja, vihaa sekä aggression alle piilotettua pelkoa, suoranaista fobiaa. Nämä tuntemukset kohdistuivat etupäässä seksuaalivähemmistöihin ja maahanmuuttajiin, mikä ei sinänsä ollut yllätys ― osa voimakkaimmista äänistä lokeroi itsensä tietoisesti “armeijan käynyt, lihaa syövä ja naista kunnioittava valkoinen heteromies” -määrittelyn alle.
 
Olen kasvanut yhteisössä, jossa yritetään ymmärtää myös niitä aatteellisia näkemyksiä, joita ei itse allekirjoiteta, mutta keskusteluryhmien ontuvaa argumentaatiota tarkastellessa ymmärtäminen vaikuttaa lähes mahdottomalta. Ihmisten kapeakatseisuus tekee olon voimattomaksi ja epätoivoiseksi. Koko tilanteessa piilee selvä dilemma ― pitääkö vihapuheita ja ennakkoluuloja viljelevän ihmisjoukon mielipiteet hyväksyä erilaisuuden ymmärtämisen nimissä? Tätä kaikkea mietin, kun tammikuussa 2015 Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen kohdistuneen terroriteon jälkimainingeissa nostettiin jälleen esiin Evelyn Beatrice Hallin lausahdus sananvapaudesta: "En hy¬väk¬sy si¬tä, mi¬tä sa¬not, mut¬ta puo¬lus¬tan kuo¬le¬maan as¬ti oikeutta¬si pu¬hua." Demokratian nojalla keskustelijoilla on toki oikeus mielipiteenvaihtoon, mutta tarkastellessani ahdasmielistä ja yksipuolista keskustelua, en voi olla pohtimatta, miten näin kovin mustavalkoiselta vaikuttavaan maailmankatsomukseen saisi annettua edes hieman enemmän vivahteita, lämpöä ja myötätuntoa.
 
Neljäntienristeyksen naiset taistelevat oikeuksiensa puolesta mieskeskeisessä yhteiskunnassa, mutta traagisimman kohtalon kokee Onni, jonka seksuaalisuuden harjoittaminen oli Suomen laissa romaanin kuvaamana aikana määritelty rikokseksi. Teeskentely perinteisessä avioliitossa ei enää onnistu, ja Onni pakenee todellisuutta luvattomiin nautinnon hetkiin Ouluun. Häpeä ja katumus ajavat Onnin pohjattomaan toivottomuuteen sekä itsetuhoisuuteen. Viimeisenä tikkinä toimivat ylikomisarion esittämät, musertavat sanat: “Oletteko ollut Oulussa Karjakadulla vuokra-asunnossa yhdessä tämän miehen kanssa poliisitarkastuksen aikana mutta karannut ulos?” On vuosi 1959, kun Onni nousee viimeisen kerran postiautoon, joka kuljettaa hänet yli neljäntienristeyksen kohti Oulua. Vaikka kuolinilmoituksessa ei kuolinsyytä mainita, tietävät hautajaisvieraat selityksen sille, miksi Onnin ruumis on jouduttu hakemaan aina kaupungista saakka.
 
Suuressa onnettomassa talossa Onnin kohtalosta vaietaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Onnin ja Lahjan miniä Kaarina löytää vintiltä raskauttavan todisteen ― Lahja on oma-aloitteisesti ilmiantanut Onnin viranomaisille, jotta hän saisi mieheltään osaksi sellaista rakkautta ja läheisyyttä, jota tämä matkustaa Ouluun asti muille lahjoittamaan. Kinnunen on onnistunut rakentamaan teokseensa juonen, jonka samanaikainen realistisuus ja absurdius saavat haukkomaan henkeä. Kritiikki viime vuosisadan asenneilmastoa kohtaan on selvää, sillä niin paljon kirjailija antaa ymmärrystä yhteisön mukiloimille henkilöille, jotka “tuottavat pettymyksen”. Lukija ymmärtää nurkkaan ajetun Onnin työmatkoiksi verhottuja retkiä kaupungin tarjoamaan iloon, mutta antaa myös anteeksi katkeroituneen Lahjan teot.
 
Rakenteeltaan Neljäntienristeys on oivallinen: se koostuu neljästä osasta, joissa jokaisessa tapahtumat kuvataan kronologisesti eri näkökulmahenkilön kautta. Vaikka kaikkea ei sanota suoraan, avaa jokainen osa kokonaiskuvaa ja lopussa palaset loksahtavat kohdalleen. Antamalla lukijan tarkastella tapahtumia vain yhden päähenkilön näkökulmasta kerrallaan, tuo Kinnunen suojattinsa lähelle inhimillisen haavoittuvina ja aitoina. Lähestymistapa auttaa lukijaa ymmärtämään yhteiskunnallisen ilmapiirin raadollista vaikutusta niitä kohtaan, jotka eivät jonkin tietyn ominaisuutensa takia sovi yhteisön normikehyksiin. Avatessaan henkilöhahmojensa tunteita, toiveita ja unelmia Kinnunen osoittaa ihmisten olevan pohjimmiltaan kovin samanlaisia, mikä on perusta itse erilaisuuden ymmärtämiselle.
 
Viime vuosina eri kansanosien väliset maailmankatsomukset ovat polarisoituneet myös Suomessa. Kehä III:n sisäpuolella saattaa olla helppoa muodostaa käsitys avarakatseisemmasta ilmapiiristä kuin todellisuus valtakunnallisesti onkaan. Neljäntienristeyksessäkin voimakasta asetelmaa vahvistaa entisestään se, että nämä valtavirrasta poikkeavat henkilöt on sijoitettu erittäin haastavaan ympäristöön ― pienelle ja syrjäiselle paikkakunnalle. Sukupuoliroolit ja ennakkoluulot elävät pienessä yhteisössä voimakkaammin kuin kasvottomassa kaupungissa, jonne Onnikin pakenee maaseudun ahdasmielisyyttä. Hymyilevä mies kysyykin ensimmäistä kertaa Karjakadun asunnosta lähtöä tekevältä Onnilta: ”Haluaisitko olla toisenlainen? Vai haluaisitko olla samanlainen mutta jossain muualla?” Myös ajankohta on päähenkilöitä kohtaan armoton, sillä asenteet alkavat heidän kannaltaan muuttua auttamattoman myöhään.
 
Toisaalta samoihin aikoihin myös suuremmat kaupungit osoittivat raadollisuutta vähemmistöjen edustajia kohtaan. Tuula Karjalaisen Tove Jansson ― Tee työtä ja rakasta -elämäkertateoksessa käy ilmi, kuinka Jansson vastaanotti vihaisia uhkakirjeitä, kun hänen rakkauselämästään oli tullut yleinen puheenaihe kaupungilla. Pääkaupungissa eläneellä Janssonilla oli kuitenkin takanaan vahva vertaisryhmä, jonka keskuudessa vallitsi lojaali ja auttavainen henki. Vaikka vielä 1950-luvun alun Suomessa homoudesta saatettiin tuomita vankilaan tai mielisairaalaan, tarjosi kaupunki mahdollisuuden olla oma itsensä samanhenkisten ryhmässä, jonka jäsenet tukivat toinen toistaan.
 
Neljäntienristeys on kuvaus ahdasmielisestä Suomesta ja sen onnettomista yksilöistä. Se kritisoi miehen ja naisen stereotypioita, murtuneiden mielien esimerkin voimalla. Kun sukupuoliroolit ovat joustamattomia ja homoseksuaalisuus koetaan tabuna, elävät ihmiset vaikenemisen kulttuurissa, jonka raamien ulkopuolelle jäävät henkilöt voivat pahoin ja ovat vaarassa kadottaa itsensä. Sellaista yhteiskuntaa, jossa Maria, Lahja ja Onni joutuivat selviytymään, on monilta osin hankala ymmärtää 2010-luvun suurkaupungissa. Mutta millaisessa maailmassa sitten elämme nykyisin? Länsimaissa lainsäädännön yleinen trendi on kulkenut kohti tasa-arvoa, mutta taivaalla leijuu myös harmaita pilviä. Ympäri Eurooppaa äärioikeistolaisuuden nousu on vakavasti otettava uhka, sillä globalisaation virtauksessa muuttuvat yhteiskuntarakenteet ja heikko taloustilanne maanittelevat turhautuneita kansalaisia uskomaan helppoja ratkaisuja tarjoavia agitaattoreita. Maahanmuuttovastaisuus ja juutalaisviha kytevät pinnan alla voimakkaammin kuin vielä ehkä uskommekaan. Internetissä leviää kampanjoita, joissa niin miehet kuin naisetkin julistavat feminismin naisten ylivaltaa tavoittelevaksi liikkeeksi. Kokonaan oma lukunsa ovat itänaapurimme vallanpitäjien toimet, joiden avulla on systemaattisesti kiristetty asenteita homoja ja muita vähemmistöjä kohtaan.
 
Filosofi Martha C. Nussbaum pohtii kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää humanistisen sivistyksen merkitystä ihmisen henkiselle kehitykselle ja tätä kautta myös toimivalle demokratialle. Nussbaum väittää, että demokratia voi kukoistaa vain sellaisessa yhteiskunnassa, joka opettaa kansalaisensa kriittisiksi ajattelijoiksi ja erilaisuuden ymmärtäjiksi. Muuten seurauksena on hierarkkisesti ryhmiin jakautunut yhteiskunta, jossa ihmiselle psykologisesti luontainen tunne, inho, kohdistetaan hierarkiassa alempana oleviin: ”Projisoitu inho on aina kyseenalainen tunne, koska siihen kuuluu itsensä kieltäminen. Omaan itseen kohdistuva kieltäminen siirretään toiseen ryhmään, jonka jäsenet ovat tosiasiassa aivan samanlaisia ihmisiä kuin projektion harjoittajat mutta yhteiskunnallisesti heitä heikommassa asemassa.” Itsetutkiskelun ja kriittisen ajattelun puuttuminen edistää mustavalkoisen ja ylimielisen maailmankatsomuksen muotoutumista, etenkin hierarkian huipulla. Käsitys omasta paremmuudesta saattaa johtaa toisen ihmisryhmän epäinhimillistämiseen ja väkivaltaiseen alistamiseen, mistä maailmanhistoria antaa lukemattomia esimerkkejä. Jo pelkästään natsi-Saksan toteuttama, kansanmurhaksi eskaloitunut rotuopillinen ideologia koitui arviolta yli 11 miljoonan ihmisen kohtaloksi. Sodan päätyttyä saksalaisia sotilaita ja siviilejä komennettiin siivoamaan keskitysleirejä loputtomista ruumiista, jotka kuuluivat niin juutalaisille kuin muillekin “likaisina” pidetyille kansoille ja vähemmistöille, kuten slaaveille, romaneille, kehitysvammaisille ja homoseksuaaleille.
 
Internetin keskustelupalstoilla on räyhätty dilemmasta, jonka mukaan “suvakeiksi” haukutut arvoliberaalit saarnaavat suvaitsevaisuudesta, mutta he eivät salli muilta sellaisia mielipiteitä, jotka eivät heitä itseään miellytä. Tällainen muotoilu saa hälytyskellot soimaan. Sana suvaita kielii jonkin asian tai ihmisen sietämisestä, mikä luo aivan vääränlaisen konnotaation. Kuka vähänkin myötätuntoa osoittava ihminen sanoisi toiselle sietävänsä tämän sukupuolta, seksuaalista suuntautumista tai kulttuurista taustaa? Erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on ennemminkin itsensä asettamista samalle viivalle muiden kanssa, ikään kuin viestittäisi olevansa vieressä ja yrittävänsä katsoa maailmaa toisen ihmisen silmin. Tämän lisäksi uskoisin, että rationaalisesti ajattelevan ihmisen arvot rakentuvat sellaiselle moraaliperustalle, jonka mukaan ihmisen mielipiteitä ja tekoja ei pidä hyväksyä, jos ne millään muotoa vahingoittavat muita. En sallisi enää yhdenkään ihmisen kokevan samaa kuin itseltään hengen riistänyt Onni. Hänen kohtalonsa osoittaa, että ympäristö ja sen myrkyttävät asenteet voivat todella tappaa.
On siis tärkeää tiedostaa, kuinka tavattoman merkityksellinen rooli humanistisilla tieteillä ja eritoten kaunokirjallisuudella on erilaisuuden ymmärtämisen kehittäjänä ja näin ollen myös empatian herättäjänä. Kirjat ja niissä kohtaamamme maailmat auttavat meitä pääsemään humanismin ytimeen tarjoamalla kokemuksia, joiden avulla pystymme myötäelämään toisenlaisia todellisuuksia. Tästä myötäelämisen tunteesta kumpuaa todellinen ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan, mikä Martha Nussbaumin mukaan on perusta sellaiselle yhteiskunnalle, jossa mahdollisimman moni voi hyvin ja ajattelee kriittisesti omilla aivoillaan. Nussbaum toteaakin: ”Kehittynyt empatian kyky on typeryyden pahin vihollinen.”
 
Vaikka aikamme nostaa esille uhkakuvia jo kertaalleen eletyistä tragedioista, auttavat Neljäntienristeyksen päähenkilöiden onnettomat kohtalot lukijaa ymmärtämään, kuinka paljon olemme kansakuntana harpponeet eteenpäin ja miksi tätä yhtäläisten kansalaisoikeuksien kehitystä on ensiarvoisen tärkeää vaalia. Rivien välistä voikin lukea, että Kinnunen toivoisi näkevänsä samanlaisen yhteiskunnan kuin minä ja useimmat sukupolvestani ― sellaisen, jossa Onnin kaltaiset ihmiset voisivat myös aurinkoisina päivinä pitää rakastaan kädestä kaduilla, epäröimättä.
Suloiset sammakot
14.04.2015

Neljäsluokkalaisten suloiset sammakot seikkailevat ympäri SYK:ta. Erityisesti ne pitävät kirjoista ja lukemisesta. Bongaa sammakko!

 

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Isonnevantie 8
00320 Helsinki
Kanslia puh. 09 4774 180
syk@syk.fi
Kartta