Instagram
Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Isonnevantie 8
00320 Helsinki
Kanslia puh. (09) 4774 180
syk@syk.fi
Kartta
Noitakirjoja
27.03.2013

4d:n noitakirjat ovat näytteillä kirjastossa pääsiäisen kunniaksi. Käy tutustumassa!

 

7c:n valaistuskokeiluja
25.03.2013

 

Tekstitaituruutta
18.03.2013

Yhdeksännen luokan oppilaat ovat tehneet äidinkielen ja kirjallisuuden päättötöitä syksystä lähtien. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstilajikokoelma joko omaan blogiin tai portfolioon. Oppilaat ovat saaneet valita kolmesta eri tehtävänannosta mieluisimman. Päättötyöblogien osoitteet ja tehtävänannot löytyvät päättötyöblogista. Ysit ovat kirjoittaneet huikeita tekstejä päättötöissään, kuten seuraavista esimerkeistä voi lukea.

Nanna Susi: Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.

Suden ihmishahmot itkevät sinisiä kyyneleitä

Nanna Suden taidenäyttely Underneath the Eyes Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa esittelee tunnetun kuvataiteilijan tuotantoa vuosilta 2011–2012. Näytteillä on noin 30 suurta, ekspressiivistä öljyvärimaalausta. Taiteilijan aikaisemmat iloisen väriset maisemat ovat muuttuneet rankoiksi kuviksi ihmisistä. Maalauksissaan hän pohtii, miksi olemme yksin ja mikä meitä muuttaa.

Mystisten teosten ihmiset ovat aina yksin. Huomion kiinnittää hyvin monessa taulussa oleva sama naisen pää, hiukset ylös sidottuina ja katse alaspäin. Epäselvä hahmo muistuttaa selvästi tekijäänsä. Näyttelyn nimi viittaa hahmojen korostetun suttuisiin, väkivaltaisesti kasvoihin roiskittuihin silmiin ja silmäpusseihin, jotka keräävät huomion nenän ja suun puuttuessa kokonaan. Kasvoista paistaa murhe ja kaipaus. Kun naiset on kuvattu edestäpäin ja lähempää, miehiksi tulkittavat hahmot seisovat selin kauempana. Kummatkin ovat ajatuksiinsa vajonneita ja etäisiä. Maisemamaisissa teoksissa esiintyy kuusia, muita puita ja taloja.

Suden sormiakin hyödyntävä maalaustekniikka on kiinnostava. Maalia on paksulti ja siveltimenjäljet erottuvat terävästi, ja pinnassa on suuria paakkuja tehosteena.  Maalaukset ovat pelkistettyjä, mutta pienistä värihäivähdyksistä koostuvat pinnat ovat kiinnostavia.  Taiteilija on käyttänyt metallinhohtoista maalia paljon, ehkä hieman liikaa. Teosten tehokkaat ja osin rohkeat värimaailmat tekevät syvän vaikutuksen ilmankin, etenkin, kun taulut ovat jopa pyörryttävän kookkaita. Suuri osa maalauksista on sini- tai harmaasävyisiä.

Aitous ihastuttaa. Jokainen voi nähdä ihmisten tuskan ja tunnistaa sen itsekin koetuksi. Valtavien maalausten tunnelmissa on helppo elää. Alakuloiset ja hiljaiset hetket tauluissa tuntuvat välillä jopa tyynnyttäviltä, jollain tapaa suomalaisilta. Mökki ja kuusi tai mies, joka seisoo lumessa, miten tutulta kaikki tuntuukaan. Teosten synkät ja vahvat tunnelataukset kuitenkin turruttavat, kun joka seinältä hyökkää uusia murheita. Naisen päitä on hyvin samankaltaisena niin monta, että tekee mieli hypätä mieluummin seuraavaan uudenlaiseen. Siksi esimerkiksi Jumala säästää mustettaan, poikkeuksellisen valoisa kuva naisesta kukkia sylissä, sekä värikäs puu teoksessa Laulu tuntuvat raikkailta ja kiinnostavilta.

Ihmisyyden ja oman itsen tutkailu on taiteilijalta onnistunut aluevaltaus. Se tarjoaa katselijallekin mahdollisuuden ihmetellä ihmiselämää.

Vilma Suuraho

Suodatinpussipaketin sekundakappale

Tyttö tuntee, kuinka hänen sisäänsä hiipii jotain. Se tapahtuu asteittain, salakavalasti, hiljaa, mutta silti tyttö yllättyy, kun tajuaa että tuo tunne on saapunut. Saapunut jäädäkseen, jäänyt pysyäkseen.  Jotta  se voisi soluttautua, asettautua, kietoutua ja puristaa. Puristaa niin lujaa, raa’asti ja häpeilemättä että jäljelle jää vain riisuttu iho. Riisuttu tyttö, ihminen, joka ei osaa enää elää. Ei osaa enää elää, koska mitään elettävää ei tunnu olevan. Ei ole enää halua tarttua ympärillä olevaan! Ainoa halu, joka on jäänyt jäljelle, on tiedonhalu.  ”Ja miten voin tietää, kun kukaan ei osaa minulle vastata” tyttö pohtii. Ja kuinka hän pohtii päänsä pyörälle, niin pyörälle että ajatukset tosiaan jäävät pyörimään. Pyörimään sellaiseen kehään, jossa ajatukset ovat kuin villisti tanssivia noitia.

Hän ei osaa paikantaa tuota noidankehää, kehän vain tuntee kehikkona sen päällä, josta yleensä kumpuaa ilo ja toivo. Nyt sieltä ei kumpua mitään, vaan sinne soluttautuu koko maailman murheet.  Kas kun tämä noidankehä toimii vääränlaisena suodattimena. Kuin suodatinpussipaketin maanantaikappale olisi asetettu ja taiteltu oikeaoppisesti kahvinkeittimeen, mutta toimisi aivan nurinkurisesti.  Sen sijaan, että pussi suodattaisi kitkerät, mustat kahvipurut ja kahvikannuun valuisi ihanaa mustaa nestettä, kannuun putoaa kaikki kitkeryys ja möykkyisyys, jotka joskus pilaavat kahvin, ja onni ja piristys jäävät kiinni suodattimeen.

”Minä pelkään iltaa. Pelkään sitä hetkeä, kun linnut keväisin ennen auringonlaskua laulavat yhtä soittoa kuin henkensä kaupalla, kuin ne eläisivät viimeisiä hetkiään ja haluaisivat jättää edes jonkinlaisen kaiun itsestään ennen pimeää. Ennen kuin tajuan, että ihana kevätilta on tummunut hämäräksi, nuo pienet kevään merkit kaikonneet taas talven tummaan.  Pelkään sitä, kun minulla ei ole enää mitään tehtävää. Kun käteni ovat vapaat ja aivoni eivät saa enää käydä kierroksillaan. Pelkään sitä, kun kuulen taas ajatella. Koska en minä halua enää ajatella, en jaksa. Eikö minua ymmärretä, eikö kukaan tajua, etten pian enää jaksa pyörittää itseäni yksin? Pelkään mennä nukkumaan, sillä tiedän herääväni aamuyöllä joka tapauksessa. Eniten maailmassa pelkään kello kolmen tunnetta siitä, ettei mikään voi olla enää hyvin, sitä tunnetta luissa ja ytimissä, että olen yksin. Isolla y:llä ja kursiivilla. Mikään ei ole pahempaa kuin aamuyön vapina. Vain silkasta pelosta, vapina siksi että ajattelen niin epätoivoisen paljon. Enkä edes tiedä, mikä minua muka pelottaa. Haluan tietää, miksi minä?” Tyttö kirjoittaa päiväkirjaansa, mutta repii sitten sivun kappaleiksi ja tunkee roskakoriin, arkisten ja turhanpäiväisten roskien väliin. Niin se häviää, lipeää pois päiväjärjestyksestä repimisääni toisensa jälkeen. ”En minä halua säilyttää näin rehellistä tekstiä.  Muistanen tämän aikakauden muutenkin tarpeeksi hyvin sitten, kun osaan taas hengittää.” Hän itkee pahasta olosta. Äitikin kuulee, muttei osaa auttaa enempää. Joskus niidenkin, jotka parhaiten toisen avunhuudon kuulevat ja haluaisivat siihen vastata, on myönnettävä, ettei työkaluja enää ole. Jokainen erilainen väännin, vasara, taltta ja ruuvimeisseli on käytetty toisen auttamiseen, jäljellä tyhjä työkalupakki.

Tyttö on ahdistunut. Hänelle on käynyt niin, että voimat ovat kuluneet loppuun. Tyttö ei ole osannut säästää itseään, on vain paahtanut eteenpäin, kun jotain ehkä vähäpätöistä, mutta ikävää kuitenkin, on sattunut. Tyttö on lokeroinut tuon ikävän mieleensä, se on varmaa, ja kun keväällä aurinko lämmittää ensimmäisen kerran, hän havahtuu kummalliseen tunteeseen. ”Minun pitäisi olla onnellinen. Miksen ole? Miksi kaikki muut ympärilläni ovat, ovat ja elävät 110-prosenttisesti? Miksen koe keväthuumaa kuten lapsena, sinä ihanana, turvallisena toisluokkalaisena, joka ilahtui jokaisesta silmiin sattuvasta krookuksesta? Miksi sen sijaan tunnen pohjatonta ikävää ja epätoivoa?”

Hän tiedostaa, muttei tiedä. Ei tajua, miksi onni ja elämän tasapaino ovat kadonneet. ”Vilkuttivatko ne jäähyväiset jo lokakuussa, minun huomaamattani?” tyttö huokaa. Hän osaa ahdistuksessaan tuntea vain epätoivoa. ”Tiesitkö, että pelosta seuraa epätoivo, ja se on ainoa asia joka voi himmentää toivon ja rakkauden valon?” tytölle sanottiin, mutta hän ei uskaltanut kuunnella. Mutta kun tyttö jälleen uskaltaa toivoa, tuo toivo uskon elämään. Oikeaan elämään, sellaiseen, jossa kaikki ilo ei ole jäänyt ulkopuolelle, vaan tulvii sisään kuin aamuauringon säteet läpi sälekaihdinten. Paluu tapahtuu silloin, kun auringonvalosta tulee taas oletusarvo ja kun päivät ovat niin pitkiä, että uskolle, toivolle ja rakkaudelle löytyy aikaa.

Silloin tyttö makaa laiturilla, kuuntelee veden liplatusta vasten lahonnutta puuta ja nauttii siitä, että yksin ei ole tukalaa olla. Tytössä kasvaa riemu ja autuus, kun hän tajuaa, että omien ajatusten kanssa voi taas olla.

Ada-Karoliina Määttä

Missä menin miten pääsin kotiin takaisin

Missä menin miten pääsin kotiin takaisin
Harmaa pilviverho päivällä –
välkkyvää, taittuvaa ukonilmaa odottaa taitteen takana
wall street rynnii läpi kuin teräväpiirto, oli auringon salamankaltaiseksi syövyttämä angoranharmaa
pilvipeite ja
pulun suolet, myrskyn silmän sisälmykset levitetty pitkin taivasta.

Yöllä itsevalaiseva:
jostain syvältä itsestään se kehrää rikinkeltaiseen vivahtavaa punaista hehkua
tai kuin yksi iso taivaankappale sinällään
heijastaa valomainoksien mielisairautta takaisin
kaikki vihaa sitä hohdetta tietämättä syytä - ne häpeää itseään eikä kestä katsoa.
Paholaismainen palo, maailmanlopun loimu joka sopii parhaiten
tänne elementtilähiöön.

Aamulla jos on kuulasta ensihämärässä
katulamppujen oranssi värjää rajamaan violetiksi, purppuraa ja pinkkiä
raa’asta lihasta tulee mieleen se sama sävy.
Minun sydänlihakseni ontelot ovat punertavat
pilaantuneen maksan väriä kuin
yökolme esikaupungin valveessa,
valosaaste ympärivuotisessa varjossa ja jos en olisi tottunut
piiloutuisin niin kuin kaikki järkevät pienet eläimet.
Turtuneena, katse fiksaantuneena yhteen pisteeseen
ei jaksa painia, punnertaa - vastata puhelimeen.
Kampean kasvot ylöspäin, odotan siunausta happosadetta ydinkastetta
ne humahtaa rintalastan alle, jää sinne ja naulitsee paikoilleen, kun jatkan eteenpäin
eikä sitä jälkeenpäin muista missä menin miten pääsin kotiin takaisin.

Mahdotonta nukkua
hortoan kääriytyneenä pistävään unettomuuteen
torkun kuumeista koiranunta, jahtaan sähköjänistä neljäsosa koomassa
ympärillä huohottava jyskyttävä ruumis
maksaa takaisin samalla mitalla.

Iskee kanveesiin
verottaa, vetää välistä uneen, avantoon, lumisateeseen
vaikka mukamas olen hereillä.
Emmä nää mitään värejä
kuinka zen voi olla lauantaina-iltana yksin kotona
nukenkasvot naamaan maalattuna
saumasukissa lyhyessä hameessa
meditaatiota on kun odottaa että jotain tapahtuu
tästä lähtien mä pidän itse itseäni kädestä.
Kullatuista raameista aukeaa musta tyhjyys,
johon minä haluaisin mennä.

Tämän ainoan kerran
toivon, ettei kukaan katso perään
Lähtisin sinne
samalla lailla kuin vanhukset, jotka Töölössä tekee kuolemaa
niiden pesät varastetaan huoletta
kuin rakastamattomat eläimet pimeässä kellarissa ja
kauniit tytöt elonjano hukassa

Se pimeys, sen pointti ei ole
loputtomat mahdollisuudet, ei Raamatun odottava alkuvalottomuus
minun ikiomasta mustuudestani ei voi muovata mitään.
En minä tahdo kuolla, en vain välittäisi elää tällä lailla
Paras täräys ekstaasi säväri onnen hetki
tulee, kun onnistuu omasta itsestään pakenemaan
Kaikessa, mitä ennen halveksin, on koko ajan enemmän järkeä:
väkivaltaviihteessä, tajunnan lysähdyttämisessä nollapisteeseen.

En ihan totta halua tuntea näitä latteita keskenmenonomaisia tunteita
en ajatella muotopuolia rakennelmia kun korkein tavoite on tuollainen
tulehtunut retoriikka:
minua ruokitaan muiden turhuudella, tarkoitus on piilottaa kuolinkorahduksia.

Kuin joku vetäisi hiuksista
tosin aito ruumiillinen kipu on täälläpäin harvinaista.

Ursula Mäki

My animal
14.03.2013

Neljäsluokkalaisten valloittavat My animal -julisteet tehtiin englannin tunnilla.

 

 

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Isonnevantie 8
00320 Helsinki
Kanslia puh. 09 4774 180
syk@syk.fi
Kartta